Väsyneen äidin ajatuksia

Otsikkokin sen jo kertoo, että oon ollu nyt aika väsyny. Ja voisin sanoa, että monellakin tapaa.

Oon väsyny vauvan yöheräilystä (tätäkin vasta reilu kuukausi takana päin, eikä vauva edes heräile kuin sen 2-3 kertaa yössä yleensä).

Oon väsyny esikoisen käytökseen (aloitti eskarin ja nyt on niin isoa poikaa ja todella haastaa meitä vanhempia kaikessa - ajattelen sen niin, että koulu kuormittaa häntä nyt niin, että se näkyy hankalana käytöksenä).

Oon väsyny keskimmäisen mustasukkasuuteen vauvaa kohtaan (onneksi mustasukkasuus tuntuu vähentyneen huomattavasti viimeisen parin viikon aikana).

Oon väsyny näihin kylmiin syyskeleihin (kesä meni taas liian nopeasti).

Oon väsyny olemaan se superäiti ja supernainen, joka tekee koko ajan asioita oman jaksamisen yli (onneksi oon koko ajan tietoisempi omasta voinnista ja muistan melkein joka päivä ottaa päikkärit ja tehdä asioita välillä rennommin).

Oon väsyny omaan epävarmuuteen ja itseluottamuksen puutteeseen (tahtoisin auttaa ihmisiä jossain niistä monista mielenkiinnonkohteista ja intohimoista, mitä mulla on, mutta jahkailen edelleen sen suhteen, mikä se oikea suunta on).

Oon väsyny myös siihen, kuinka mun tee-tee-tee-persoona työntää väkisin itseään esille ja on oikeastaan vaikeaa sanoa sille ei, jolloin saatan mennä oman jaksamisen yli, vaikkei tarvitsisi (tarviiko edes mainita sitä, kun olin mm. toissa iltana levittämässä pyykkiä kuivumaan ilta yhdentoista aikaan, kun yksinkertaisesti vaan halusin saada pyykkiä pestyksi sen päivän aikana).

Oon väsyny myös siihen, kun oon niin kiinnostunu hyvinvoinnista, terveellisestä ravinnosta ja muusta terveyteen liittyvästä ja nyt tuntuu, että joka tuutista tulee vaan erilaisia näkemyksiä siitä, mikä on hyväksi ja mikä ei - kaikki se hämmentää ja saa mut pohtimaan asiaa ihan liikaa.

Tärkeintä on kuitenkin osata myöntää olevansa väsynyt

Ensimmäinen askel tän väsymyksen hoitamiseen on totta kai se, että osaan myöntää sen. Siinä ei ole mitään hävettävää tai pahaa - en ole yhtään sen huonompi ihminen, vaikka olisin väsynyt. Ja kun osaan myöntää olevani väsynyt, pääsen jo yhden askeleen eteenpäin parempaan suuntaan.

Ja nyt kun olen ymmärtänyt myöntää olevani väsynyt sekä tiedän, miksi olen väsynyt, voin myös sallia sen itselleni. Ja koska osaan sallia sen, enkä koita poistaa väsymystä jollain ulkoisella asialla tai väsymystä peittelemällä, voin jatkaa seuraavaan vaiheeseen, eli sen hoitamiseen.

Miten tätä väsymystä sitten voi hoitaa?

No, arvatenkin päiväunet tai ihan vaan lepääminen auttaa jo jonkin verran. On myös tärkeää, etten vaadi itseltäni liikoja, vaan osaan myös antaa löysää itselleni, jotta jaksan paremmin. Kodin ei tarvitse olla tip top, kaiken ei tarvitse olla täydellistä eikä tapahtua juuri sillä sekunnilla tai minuutilla - eikä välttämättä edes samana päivänä..

Lasten kanssa keskityn olemaan läsnä - puhelimen räplääminen aiheuttaa kärttyisyyttä, eikä auta yhtään esikoisen tai keskimmäisen käytökseen. Ja tarviiko mun edes mainita siitä, mitä se tekee mulle?

On myös mun jaksamisen ja edun mukaista pitää huoli suhteista mun lapsiin - heidän kanssaan ajan viettäminen luo meidän suhteista kestävämpiä ja vahvempia. Samalla lasten ns. "ei-toivottu käytös" vähenee myös, kun teen enemmän asioita heidän kanssaan olemalla samalla läsnä.

Kotitöiden keventäminen ja delegoiminen

Oon alkanut aktiivisemmin delegoimaan kotitöitä myös lapsille. Jokaisesta tehdystä kotityöstä saa tarran ja kun tarroja on kerättynä 20, siitä saa euron. Välillä pojat innostuu tekemään jopa useammankin kotityön päivässä ja välillä voi mennä jopa useampi päivä, kun eivät tee yhtäkään kotityötä. Yhtenä päivänä oli hauska katsoa, kuinka yhteistuumin he tyhjensivät tiskikonetta ja astiat saattoi osittain mennä väärille paikoille, mutta homma tuli tehtyä.

Keskimmäinen rakastaa ruuanlaittoa ja hän tuleekin mielellään mun ruuanlaittokaveriksi - tästäkin saa tarran, mutta tämä on myös sellainen homma, mitä hän tekisi mielellään ihan ilman tarrapalkkaakin. Tää on varmaan yks meidän suosikki tavoista viettää aikaa yhdessä, kun molemmat viihdytään niin hyvin ruuanlaittopuuhissa.

On ollu hienoa huomata, kuinka pojat on alkaneet oikeasti jopa siivoamaan lelujaan useammin ja ilman, että asiasta on tarvinnu neuvotella.

Asioiden hyväksyminen

Yksi tärkeimpiä asioita, mitä tässä väsyneenä oon tajunnu sentään tehdä, on se, että oon ymmärtäny hyväksyä sen, jos jotakin suunnittelemaani asiaa en ehdi/jaksa/voi tehdä. Tämä mm. sisältää sen, että mun  jokapäiväinen joogahetki on välillä jäänyt toteutumatta.

En oo myöskään ehtiny ladata videoita mun YouTube-kanavalle. Videoita oon kyllä tehny, mutta ne ei oo vielä päässy muokkausvaiheeseen (tekstit, leikkaus jne). Katsotaan, missä välissä niitä taas alan latailemaan - nyt oon pitäny lähinnä huolen tästä blogista mm. siksi, että kirjoittaminen on kivaa ja yks mun tavoista purkaa omia ajatuksia ja tuoda mun luovuutta esille.

Ja mä hyväksyn sen, etten tee niin orjallisesti kaikkia asioita, vaan etenen päivä kerrallaan itseäni kuunnellen ja muistaen pitää myös huolen omasta jaksamisesta. Joka päivä se ei onnistu, vaan mun tekijäpersoona puskee väkisin esiin ja sitten huomaan taas tekeväni asioita yli mun jaksamisen.

Mitä siis ajattelen kaiken tän väsymyksen keskellä?

Vaikka välillä tuntuu, että oon ihan loppu, tiedän ettei se tee musta huonoa äitiä tai huonoa ihmistä. Väsymys ei tarkoita, ettenkö rakastais mun lapsia tai tätä elämää – se tarkottaa vaan sitä, että oon ihminen. Että oon antanu paljon, ja että mun keho ja mieli kertoo mulle, että tarviin myös lepoa ja palautumista.

Ja ehkä tärkeintä on ollu tajuta, että mun ei tartte olla se superäiti, joka jaksaa aina. Mä saan olla väsyny. Mä saan ottaa päikkärit, vaikka pyykit odottaa ripustamista. Mä saan kattoo lastenohjelmia lasten kanssa ja vaan lojua vieressä, ilman että koko ajan tekisin jotain hyödyllistä. Mä saan olla epävarma ja silti tietää olevani riittävä.

Kun uskallan vähän hellittää, huomaan, että elämässä on edelleen paljon kaunista. Pienet hymyt, halaukset, lasten leikit, aamutee hiljaisuudessa – ne kaikki kantaa, vaikka iso kuva välillä tuntuu raskaalta ja koen, että mun pitää kannatella kaikkea.

Ja ehkä se on se tärkein muistutus: ettei elämä aina ole suuria onnistumisia tai täydellisiä päiviä. Usein se on pientä selviytymistä ja silti sitä, että löytyy edes yksi hetki, joka tuntuu hyvältä.

Jos sä luet tätä ja koet olevas väsyny – muista, ettet oo yksin. Meitä on monta, jotka kulkee samoja polkuja, samaa arkea, saman väsymyksen kanssa. Meidän ei tarvi jaksaa aina kaikkea. Meidän ei tarvi olla supernaisia ja -äitejä.

Sä riität just noin, vaikka välillä kaadut sohvalle ja annat elämän vaan pyöriä ympärillä.
Sä riität, vaikka kaikki ei oliskaan täydellistä.
Sä riität, koska oot siinä.

Ja siinä väsyneenä ollessas sä voit myös nähdä sen elämän täydellisen epätäydellisyyden, mikä tekee elämästä just elämisen arvoista.

Toivon sulle paljon jaksamista. Muista, että sä riität, vaikket aina jaksaisikaan.

Kiitos, kun luit,

♡:llä Marika