Tarkoituksen löytäminen

Tuskin olen yksin ajatusteni kanssa, kun pohdin omaa tarkoitustani täällä maanpäällä. Nämä tällaiset pohdinnat tulee mieleen lähes päivittäin.

Sitä toivoisi jo tietävänsä, mikä se oma tarkoitus on. Epätietoisuus tuo mukanaan levottomuutta ja ahdistusta.

Sitten kuitenkin tuntuu, kuin jo tietäisin, mikä mun tarkoitus on. Se on vaan sellainen iso epämääräinen kasa jotain, jonka seassa on kaikenlaista, mistä ei ihan saa selvää, mutta jonka merkityksen jotenkin ymmärtää.

Sen on oltava jotain hyvää

Uskon, että mun tarkoitus täällä on luoda tai tehdä jotain hyvää. Ehkä auttaa ihmisiä tuntemaan itsensä paremmaksi. Ehkä mun on tarkoitus auttaa muita löytämään jotain hyvää itsestään. Ehkä mun tehtävä on olla se tyyppi, joka kannustaa muita menemään läpi kaiken sen paskan, mitä ne pelkää ja löytämään sen kautta onnellisuuden.

Lyhyesti sanottuna haluaisin auttaa niitä, jotka kokee olevansa jotenkin huonompia tuntemaan itsensä oikeasti arvokkaiksi.

Mutta se epävarmuus

Joskus se epävarmuus omasta tarkoituksesta tuntuu ihan musertavalta ja tulee sellainen olo, että pitäisi jo tietää. Tuntuu, että pitäisi olla joku suunta, joku juttu, jokin, mitä kohti mennä. Se tuntuu siltä, että kaikilla muilla on selkeä polku ja mä vaan pyörin ympyrää.

Oon miettiny monta kertaa, miksi se epätietoisuus tuntuu niin raskaalta. Ehkä siksi, että meille on opetettu, että elämän kuuluisi olla hallittua ja loogista. Että pitäisi osata vastata kysymykseen "mitä haluat tehdä elämälläsi" kuin se olisi joku koulutehtävä, johon on olemassa oikea vastaus.

Vähän mun koulutus- ja työhistoriaa

Koulusta puheen ollen, tuli mieleen se, kuinka meiltä jo ylä-asteella vaaditaan sitä, että pitäisi jo tietää, mitä haluaa tehdä isona. Muistan, kuinka se oli itelle niin vaikea päättää, mihink kouluun hakea. Ja silloin, kun ysiluokan kevätlukukausi alko olla lopuillaan, olin muuttanu mun mieltä jo monta kertaa, vaikka siinä vaiheessa oltiin jo haettu kouluihin.

Päädyin sitten lähikylän lukioon, vaikka en sinne enää edes halunnutkaan. Ja ensimmäisen vuoden vaihteessa menin opon juttusille siitä, että tahdon vaihtaa koulua. Lukion ensimmäisenä keväänä hain siis taas yhteishaulla kouluihin, jotka sillä hetkellä kiinnosti. Pääsinkin sitten seuraavana syksynä opiskelemaan hevosalaa.

Ja teinkö mä edes hevosalan töitä sen jälkeen, kun valmistuin? No, kyllä lomitushommia pääsin tekemään ensimmäisen syksyn ja talven ajaksi, mutta sen jälkeen niitä hommia ei sitten oikein ollutkaan meillä täällä Pohjois-Savossa. UIlkomaille teki mieli lähteä silloin, mutta se pelotti liikaa. Jäin siis kotikonnuille ja opiskelin ravintola-alaa aikuispuolella samalla, kun jaoin sanomalehtiä Savon Jakelun leivissä.

Ravintola-alalta kyllä sain töitä helposti ja teinkin paljon mm. Tahkovuorella sesonkeja. Samalla olin vuokrafirman kautta myös useammassa eri paikassa tuuraamassa ja jeesaamassa. Tein siivoushommiakin välillä.

Lopulta päädyin nykyiseen työpaikkaani ja sinne mut sitten lopulta palkattiin talon puolesta kesällä 2023. Olin tyytyväinen siitä, että pääsin kivaan paikkaan mukavien työkavereiden kanssa työskentelemään. Olihan mulla kuitenkin suhteellisen tasainen ja varma tulonlähde nyt.

Vaikka mulla oli töitä ja oikeastaan tykkäsinkin jonkin verran työstäni, niin silti jokin mun sisällä sanoi, että tää ei oo mun juttu.

Tarkoitus on kuitenkin paljon enemmän, kuin vain työ

Eikä elämä ole mikään koe, johon voi opetella vastaukset etukäteen. Eikä tarkoitus ole mikään valmis lause, joka vain ilmestyy jostain, kun on tarpeeksi "valmis".

Se voi olla tunne. Suunta. Sellainen pieni kipinä sisällä, joka muistuttaa, että jossain on jotain tärkeää - vaikka mulla ei ois vielä hajuakaan, että mitä ja missä.

Välillä huomaan, että yritän väkisin keksiä, mikä se mun tarkoitus on. Alan verrata itteeni muihin ja mietin, että miksi kaikki muut näyttää tietävän, mitä ne haluaa. Silloin kaikki menee vain entistä sekavammaksi.

En usko, että tarkoitusta voi löytää sillä tavalla, että etsii sitä paniikissa. Ehkä se tulee näkyviin vasta silloin, kun ihan oikeasti vaan pysähtyy ja kuuntelee. Kun antaa sen vaan tulla luokse, eikä yritä pakottaa sitä esiin.

Oon alkanu huomata, että se vähän kuin piilottelee usein just niissä pienissä, tavallisissa hetkissä. Kun lohdutan lasta, joka itkee ilman mitään näkyvää syytä. Kun vastaan ystävän hätäiseen ja apua toivovaan viestiin, vaikka oon ihan poikki. Kun hymyilen ohikulkevalle tuntemattomalle ja saan hymyn takaisin. Kun keskustelen kaupan heviosastolla sille vanhukselle, joka sattuu vaan kaipaamaan juttuseuraa kauppareissun lomassa.

Ehkä se on siinä. Siinä, että oon läsnä. Siinä, että oon ihminen ihmiselle - myös itelleni.

Ehkä tarkoitus ei ookaan pysyvä ja kiveenhakattu juttu

Oon alkanu ajatella, että tarkoitus ei ole mikään pysyvä juttu. Se saa muuttua. Ehkä jossain vaiheessa tarkoitus oli oppia rakastamaan itteeni. Ehkä nyt se on oppia elämään rauhassa, vaikka kaikki ei oo selvää.

Ja tiiätkö mitä? Se ajatus helpottaa. Tajuan, että mun ei tarvi tietää kaikkea just nyt. Että mä saan olla keskeneräinen ja silti ihan riittävä.

Kun päästän irti siitä pakosta tietää, olo kevenee. Sillon voin hengittää, kattoa ympärille ja tajuta, että oon ihan oikeasti tässä. Ja ehkä just nyt, tää hetki, on osa mun tarkoitusta.

Tarkottaako se, etten enää tavottelis mitään? No, ei tietenkään. Mutta ehkä nyt tavoittelen asioita vähän lempeämmin ja kärsivällisemmin. Ilman paineita. Ilman sitä tunnetta, että elämä menee ohi, jos en löydä heti "sitä oikeaa juttua".

Ehkä se tarkotus kasvaa hiljalleen niistä pienistä valinnoista, joita teen joka päivä. Siitä, että päätän luottaa, vaikka kaikki on vähän sumussa. Siitä, että teen hyvää, vaikka en aina tiedä miksi.

Oon alkanut huomata, että joka päivä tuo jonkun pienen merkin siitä, että oon jo matkalla. Mun ei tarvi juosta eikä tietää - riittää, että ihan vaan elän.

Ja ehkä joku päivä, kun katon taaksepäin, ymmärrän, että tämäkin epätietoisuuden aika oli tärkeä. Että tarkoitus oli koko ajan mukana – se vaan odotti, että opin ensin pysähtymään, kuuntelemaan ja luottamaan.

-

Ehkäpä tää teksti oli hieman sekava. Se oli vaan sellaista pohdintaa, koska tää aihe on pyöriny nyt viime aikoina niin paljon mun päässä. Uskon, että se koskettaa jonkin verran myös sua. Sullakin on varmasti tällaisia ajatuksia pyöriny päässä elämän aikana.

Ja nyt kun vihdoin sain tän tekstin tänne julkaistua, niin oon toipunu viikonlopun kastejuhlahälinästä, tehny tallihommia, hoitanu kotia, viettäny aikaa meidän pienen prinsessan kanssa ja koittanu levätä. Sen lisäksi oon käyny läpi melkoisen tunnemylläkän ja huomannu, että joskus pitää osata viheltää peli poikki, vaikka se kuinka repisi sydäntä.

Jotenkin tää viikko on ollu todella raskas ja oon joutunu todella käymään läpi omia traumoja ja menemään syvemmälle itteeni. Voin sanoa, että ei oo ollu helppoa. Sen enempää en nyt lähde tätä avaamaan. Ehkä myöhemmin asiasta on helpompi kertoa muillekin.

Vaikka en ehtiny ja jaksanu tätä aiemmin kirjottaa, niin kyllä tää vaan tuntu aika hyvältä. Mieli lepää tällaisen kirjoittelun jälkeen ja tuntuu, että inspiraatio alkaa kukoistamaan taas.

Anteeksi hidas postaamiseni. Tiedät varmasti, miten elämä joskus vie mennessään ja jotkin asiat vaan jää.

Arvostan joka tapauksessa suuresti sitä, että jaksat käydä lukemassa näitä mun juttuja. Toivon, että näistä on sulle apua jollakin tasolla.

♡:llä Marika