EN AIO UNELMOIDA TOTEUTTAMATTA UNELMIANI
Oon aina ollu unelmoija ja haaveilija. Ja oon sitä ehdottomasti edelleenkin.
Äidiksi tultuani mun elämä muuttui tosi paljon. Unohdin itseni ja unelmani. Elin vain päivä kerrallaan perhearkea pyörittäen.
Jonkin aikaa meni, ennen kuin aloin taas pitää oikeasti huolta omista tarpeistani ja hyvinvoinnistani.
Esikoinen oli yhdeksänkuinen, kun aloitin uudestaan vanhan harrastukseni hevosten parissa.
Sitä kesti melkein vuosi, kunnes oltiinkin jo muuttamassa toiselle paikkakunnalle. Vuokrahevonen jäi ja uusi koti oli taas se paikka, minne jäin jumiin. En osannut lähteä etsimään sitä, mitä tarvitsisin oman hyvinvointini tueksi.
Toinen lapsi syntyi pian muuton jälkeen ja kahden pienen lapsen kanssa olikin tekemistä. Siinä vaiheessa olisi ollut tärkeää muistaa pitää huolta myös itsetäni.
Kuopuksen ollessa pari vuotias heräsin taas
Aloin etsimään uutta vuokrahevosta.
Sopivaa ei kuitenkaan heti löytynyt ja luovuin hetkeksi etsinnöistä.
Uuden vuoden jälkeen huomasin kroonisen hevoskuumeen alkaneen. Kesään asti kärvistelin sen tunteen kanssa ja aloin sitten tosissani etsimään omaa hevosta.
Kesän lopulla löytyi myös vuokrahevonen ja löysin myös kivan tallin, missä sain käydä hevostelemassa (ajamassa, ratsastamassa tai ihan vaan touhuilemassa hevosten kanssa) niin paljon, kuin vain tahtoisin.
Nämä asiat eivät silti saaneet mun suurta paloa oman hevosen kaipuusta sammumaan
Selailin myynti-ilmoituksia lähes päivittäin usean kuukauden ajan. Juttelin hevosten myyjien ja omistajien kanssa sekä kävin katsomassa joitakin hevosia.
Yksi hevonen jäi vahvasti mieleeni pyörimään, vaikken sitä päässyt edes paikan päälle katsomaan.
Hevonen oli Virossa, joten olin päättänyt katsella ensisijaisesti Suomen markkinoita ennen kuin edes harkitsisin Virosta hevosta tuomaan.
Hevosen tuontiprosessi oli minulle tuntematon, enkä uskonut sen olevan kovin yksinkertaista.
Pari kuukautta tuo hevonen pyöri päässäni, kunnes päätin ottaa kasvattajaan taas yhteyttä.
Hevonen oli edelleen myynnissä, mutta mahdollinen ostaja oli kasvattajan mukaan tulossa katsomaan sitä samalla viikolla.
Ilmoitin ostavani hevosen
Tämän oli oltava se mun etsimä hevonen, koska ei se muuten olisi niin vahvasti mieleen jäänyt.
Siitä alkoi tallipaikan etsintä (olin jo varannut paikan aiemmin, mutta he eivät suostuneet ottamaan tuontihevosia talliinsa).
Kävin katsomassa paikkoja ja jopa viikko ennen hevosen tuloa jouduin vaihtamaan taas tallipaikkaa, koska tallinomistaja ei ollut ehtinyt tehdä tarvittavaa tuontirekisteröintiä tallipaikalleen.
Onneksi löysin juuri sopivan paikan lyhyen ajomatkan päästä ja sain todeta myös tallinomistajan olevan samaa mieltä monista tärkeistä hevosiin liittyvistä asioista kanssani.
Kuukausi vieri nopeasti
Ensimmäinen kuukausi on jo takana tämän pienen ihanuuden kanssa. Alku oli täynnä monenlaisia ajatuksia ja välillä jopa epätoivoakin.
Pelkäsin, että kaikki menisikin pieleen, kun alku oli niin hankala.
En löytänyt yhteyttä hevoseen ja sekin halusi enemmän olla omissa oloissaan.
Olin kai hieman sokea sille faktalle, että tämä pieni reppana matkusti kokonaisen päivän saapuakseen paikkaan, missä se ei koskaan ennen ollut käynyt, eikä se tuntenut yhtäkään hevosta tai ihmistä.
Nyt kuukauden jälkeen tämä pikku neiti hörisee ja/tai hirnuu minut nähdessään. Selvästi hänestä on tullut mamman mussukka.
Ollaan tehty paljon töitä perusasioiden kanssa (lähes päivittäin) ja oli ihana kuulla, kun kengittäjä kävi kaviot ensimmäisen kerran vuolemassa, että olen hänen mukaansa tehnyt hyvää työtä koulutuksen saralla.
Harjoiteltiin melkein kuukausi näitä perusjuttuja, ennen kengittäjän käyntiä.
Anyhow, todennäköisesti päivittelen tähän liittyen enemmän Instagramissa.
Tämä oli nyt tällainen pieni päivitys mun elämäntilanteeseen
Seuraavassa kirjoituksessa kerronkin mahdollisesti jotain kiinnostavampaa.
Muista unelmoida ja mennä kohti niitä sun unelmia.
Se ei ole väärin (kunhan ne unelmat ei satuta muita - turhaan mielensäpahoittajia ei lasketa).
Unelmoi, lennä.
Anna mennä!
Elämä on nyt,
Ei huomenna.
Kiitos,
♡:llä Marika