Äidin näkymättömyys - Miksi tunnen olevani näkymätön?

Tänä aamuna toistin samoja sanoja varmaan miljoona kertaa lapsille, mutta tuntui, että ne sanat kaikui kuuroille korville. Oot ehkä itekin ollu vastaavassa tilanteessa? Se on pirun turhauttavaa.

Näin meidän aamu siis meni

Keskimmäinen ei usein halua aamupalaa ollenkaan ja annan hänen tehdä sen päätöksen olla syömättä mitään. No, tänä aamuna hän sitten viime minuuteilla sanoi, että haluaa sittenkin aamupalaa.  Tiedän, että hän on toooodella hidas syömään (ja oikeastaan hän on ylipäänsä erittäin hidas ja harkitsevainen toimissaan) ja turhautuminen alkoi kasaantua mun sisällä. Hänen syödessään hän välillä pomppi pois pöydästä ja teki jotain muuta - minä tietysti koitin aina ohjata takaisin pöydän ääreen samalla, kun yritin hoitaa vauvan aamutoimet ja saada kaiken muun valmiiksi ennen lähtöä.

Aikaa kului tuhottomasti - tai siltä se ainakin tuntui. Yritin vähän väliä kehottaa häntä syömään ja lakata haaveilemasta - hän on sellainen haaveileva tyyppi, joka unohtaa usein, mitä oli oikeastaan tekemässä. Syöminen on muuttunut tämän vuoden puolella todella haastavaksi, kun hän ei usein jaksa istua pöydässä kunnolla, vaan mieli harhailee. Pahimmassa tapauksessa alkaa pelleilemään kesken syönnin isoveljensä kanssa ja sille ei tunnu tulevan loppua.

Lopulta, kun hän oli syöny, oltiin jo myöhässä ja mä olin niin turhautunut siitä, ettei kukaan kuunnellu, vaikka sanoin mitä. En tiedä, montako kertaa taas sain mainita, että nyt on puettava. Ei auta, vaikka vaatteet lojuisi lattialla valmiina ja ohjaisin lapsia vaatteita kohti. Miten ei 5- ja 6-vuotias osaa itse pukea ilman, että pitää olla räksyttämässä koko ajan, kuin naapurin ärsyttävä pikku koira, joka alkaa haukkua joka kerta, kun ovesta mennään ulos?

No, mainittakoon, että tuo meidän 6-vuotias osaa ohjautua vähän paremmin asioiden kanssa, mutta välillä tuntuu, että toistan hänellekin asioita aivan liian monta kertaa. Suorasta

Varmaan säkin tunnet tällasta turhautumista?

En vaan jaksa käsittää, miksei mua kuulla. Ja sitten mun pitää aina olla valmis kuulemaan ketä vaan. Oli sitten kyseessä mies tai lapset. Mun on oltava koko ajan hereillä ja valmiina vastaamaan muiden tarpeeseen tulla kuulluksi ja sitten kukaan ei kuule mua.

Joo, ehkä oon opettanu muut siihen, että oon aina saatavilla ja yritän aina kuunnella heitä. Ehkä oon opettanu myös sen, ettei mua tarvi kuunnella, ennen kuin se pirun kuppi menee nurin.

En usko, että oon ainut äiti, jolla on näitä tuntemuksia ja ajatuksia.

Eihän se voi olla niin?

Ehkä mun pitää ottaa toisenlainen lähestymistapa. Pyytää vain kerran ja sitten odottaa, että jotain tapahtuu. Mutta mitä tehdä, jos mitään ei tapahdu? En tiedä. Tää on vaan niin turhauttavaa ja kuluttaa aivan liikaa mun energiaa.

Me äidit tehdään niin paljon, mutta kukaan ei anna kiitosta

Se, että lapset ei kuuntele, kun pyydetään jotain on vaan jäävuoren huippu. Entä sitten se, kun me tehdään ja uhrataan niin paljon joka päivä muiden vuoksi, mutta kukaan ei osaa sanoa edes niinkin yksinkertaista sanaa, kuin "kiitos"? Tai se, että joku edes huomaisi, että äiti muuten teki jotain mun puolesta tänään.

Kyllä meidän lapset välillä kiittää, kun ovat syöneet ja joskus huomaavat myös, kun oon laittanu jotain mieleistä syötävää ihan heitä varten. Silloin joskus kuulen "kiitos" ja saatan saada jopa halauksen ja pusun poskelle.

Mutta kun yritän parhaani korjata esikoisen toppahousuja, jotka on hänen lempparit ja niissä on polvessa reikä ja myöhemmin samana päivänä saan vain valitusta siitä, etten vieläkään saanu niitä täysin valmiiksi häntä varten, niin kyllä se saa suorastaan raivon partaalle. Että minäkö en tekisi mitään? Että mulla olis kaikki aika maailmassa tehdä asioita vaan lasten puolesta? Ja taas se niin tuttu riittämättömyyden tunne.

Ja vaikka kuinka tekisin ihan kaiken, niin kukaan ei huomaa sitä. Se, että sain tiskit koneeseen ja koneen pyörimään - mies ei huomaa, eikä tajua konetta tyhjentää, ennen kuin hänelle mainitsee, että tiskit on puhtaita - tai sitten hän huomaa parin päivän päästä, kun tiskit alkaa kaapista loppua.

Jos tyhjennän sen koneen itse, niin saan tehdä sitä lopunikääni, eikä kukaan muu sitä tule tekemään. Enkä tule saamaan kiitosta - sehän on vaan kotityö, jota jokaisessa kodissa tulee tehdä.

Kuulostan nyt aika katkeralta

Varmaan mietit, että nyt mä oon ihan pimahtanu. Ehkä mietit, että mitä hittoa tuo hullu akka kirjoittaa? Tai sitten ehkä osaat samaistua näihin ajatuksiin ja tunteisiin.

Oli miten oli, tiedän kuulostavani katkeralta ja negatiiviselta. Joskus ei vaan jaksa olla superpositiivinen ja -iloinen. Se on osa inhimillisyyttä, vai mitä?

Kyllä, äsken vauvaa päiväuniulle laittaessani olin kovin kiitollinen ja ihastelin tuota pientä myttyä, joka kasvaa hurjaa vauhtia ja ilahduttaa meitä joka päivä. Olin pakahtua kaikesta siitä rakkauden ja onnen tunteesta, mitä koin tuota pientä nukkuvaa tyttöä katsellessani.

Välillä muistan, kuinka paljon teen ilman, että kukaan oikeasti tajuaa, kuinka paljon työtä kaiken sen takana on. Välillä tuntuu, että oon aivan voimaton niiden kaikkien tehtävien asioiden keskellä.

Ja sitten katkerana mietin, kuinka kukaan ei edes tajua sitä, miten paljon teen. Jopa mies kehtaa verrata hänen koulutaakkaansa kaikkeen siihen, mitä teen päivittäin. Ja mä oon se, joka ei ymmärrä, koska totta kai kotityöt ja kodinhoitaminen on ihan vaan tavallisia arkisia asioita, jotka hoituu kaiken muun ohessa. Vai mitä?

Mitä sitä suotta arvostamaan sellaista, joka tekee noita asioita oikeasti joka päivä ja yrittää aina päässään pyörittää sitä, mitä priorisoida ja mitä voi jättää myöhemmäksi.

Ehkä nyt vähän liioittelen - mutta kyllä se vaan tuntuu juuri tuolta, kun on niin paljon asioita tehtävänä, eikä kukaan edes tajua, mitä kaikkea uhraat ja teet.

Taas tänä aamuna pohdin "miks musta tuntuu, kuin olisin näkymätön?"

Se ei oo vaan satunnainen ajatus, vaan se on tunne, joka monella äidillä kulkee mukana hiljaa, sivulauseissa, uupuneissa huokaisuissa ja niissä hetkissä, kun kukaan ei kiitä, kukaan ei huomaa ja kaikki vaan tapahtuu sun kautta.

Mutta niinhän se on, että me äidit tehdään tosi paljon "näkymätöntä" työtä. Äidit tekee päivittäin satoja mikropäätöksiä, oikoo, järjestää, auttaa, kuuntee ja ennakoi kaiken – ilman, että kukaan edes huomaa, että jotain tehtiin. Eikö se mene juurikin näin?

Ja nää "näkymättömät" työt on just niitä, mitkä huomataan vasta sitten, kun ne jätetään tekemättä. Kuten vaikka pyykit, jotka on pesemättä - jossain vaiheessa puhtaat loppuu ja sitten valitetaan, kun lempipaita ei ole puhtaana.

Jotenkin ne asiat aina vaan tapahtuu automaattisesti ja kaikki on valmista. Sitten, jos näin ei oo, niin jokin on vialla.

Tuntuuko susta, että sä oot koko perheen kantaja?

Mentaalinen kuorma, eli se näkymätön vastuu, joka liittyy kodin ja perheen hyvinvointiin, kasaantuu käytännössä aina sulle - äidille. Kannat sun sisällä paljon ja huomaat, että sä oot se, jonka tulee muistaa kaikki asiat, jotta niitä ei unohdeta.

Sitä ei yleensä sanota ääneen, mutta se on totta: Äiti nimittäin antaa valtavasti. Lapset ottaa paljon, eivätkä vielä osaa antaa samalla tavalla takaisin. Ja totta puhuen: tarviiko heidän koskaan niin tehdäkään?

Kyllä, lapset varmasti rakastaa äitiä, vaikkeivät osaa huomata kaikkea sitä taakkaa, jota äiti monesti kantaa tai eivät näe kaikkea sitä, mitä heidän vuoksi teet.

Silti susta voi tuntua, ettei kukaan näe kaikkea sitä, mitä sä oikeasti annat itsestäsi.

Seuraavassa blogikirjoituksessa käyn läpi asioita, joita voit tehdä helpottaaksesi omaa oloasi ja elämääsi kokonaisuudessaan (ja mitä mä koitan tehdä aina, kun muistan. En aina muista, mutta ainakin yritän!). Mä lupaan, että sä huomaat, miten paljon nää asiat helpottaa sun elämää!

Nähdään siis seuraavassa blogikirjoituksessa,

♡:llä Marika