Otsikkokin sen jo kertoo, että oon ollu nyt aika väsyny. Ja voisin sanoa, että monellakin tapaa.

Oon huomannu, että vanhemmuus näyttää kirkkaammin sen, mikä mussa on vahvaa, mutta myös sen, mikä on vielä kesken tai rikki. Äitiydessä ei oo kyse vaan siitä, että kasvattaa lasta, vaan sen myötä tulee myös kasvamaan itse. En oikeastaan tiedä, miten keskeneräinen olisin vielä, jos mulla ei olis mun lapsia, jotka on mulle opettanu jo niin paljon...

Meillä muuttui arki tässä reilu viikko sitten, kun pieni prinsessamme päätti tulla maailmaan. Kaikki meni hyvin ja saatiin terve tyttö kotiin jo seuraavana päivänä synnytyksestä. Itse koen päässeeni palautumaan synnytyksestä paremmin, mitä edellisten lasten synnytyksistä - ehkä yksi syistä oli se, että pidin raskauden aikana eri tavalla huolta...

Ootko koskaan miettiny, miten eri tavalla kaksi ihmistä voi kokea saman tilanteen? Toinen näkee kaaoksen, toinen mahdollisuuden. Toinen näkee väsymyksen, toinen pysähtymisen paikan. Toinen kokee epäonnistumista, toinen kasvua.

Ootko koskaan huomannu, miten helposti annat ystävällesi neuvoja: "Lepää, älä vaadi liikaa. Kuuntele itseäsi. Sinä riität." Mutta samalla, kun sanot nämä sanat, elät itse aivan toisin. Väännät väsyneenä, nielet tunteesi, jätät omat tarpeet jalkoihin ja selität sen sillä, että "tää nyt vaan on tällasta ja mun pitää vaan jaksaa." Miksi hyväksyisit...

Näätkö säkin päivittäin vaikka somessa niitä ihmisiä, jotka näyttää elävän omaa unelmaansa? Tuntuuko susta, että jotkut toiset on syntyneet kultalusikka suussaan ja sä saat aina vaan raataa kaiken kivan ja hyvän eteen, eikä siitä siltikään välttämättä tule mitään kivaa tai hyvää aikaan?

Saatoit huomata, etten tehnyt perinteistä blogipostausta tänä maanantaina.

Onko sulla toive tai visio erilaisesta elämästä, mutta ne askeleet kohti sitä muutosta tuntuu jotenkin vaikeille tai pelottaville?